Sikinos - paratiisissa on hiljaista

Sikinos. Mitähän siitä teille kertoisin?

No yksi asia on varmaa; tämä on saletisti pienin ja hiljaisin saari missä olen ikinä ollut. Koufonissia on kyllä pinta-alaltaan pienempi, mutta sielläkin oli enemmän elämää kuin täällä. 









Sehän tarkoittaa sitten myös sitä että kovin seikkailurikasta tarinaa on täältä turha odottaa.

Suuria draaman aiheita täällä ovat: montako matkalaukkua aasin selkään saa pinottua siten että pino ei kaadu, onko bussin ovi kenties rikki koska kuski ajaa aina ovi auki, milloin tankkeri tuo saarelle bensaa jotta huoltoasema voitaisiin jälleen avata ja missä satamakylän kolmesta tavernasta on eniten asiakkaita.







Valitsin saaren osittain juuri sen aitouden ja pienuuden takia ja osittain siksi että Greek Island Hopping -matkaoppaani kovasti sitä kehui ja suositteli. Kirjassa mainostettiin erityisesti sitä kuinka ystävällisiä ja vieraanvaraisia paikalliset ovat.

Aloitin lauantaiaamuni Lucasin terassilla aamukahvilla ja oikealla kinkku-juusto-tomaatti maalaismunakkaalla. Eilen tapaamani saksalainen Ingo tuli hetken päästä hänkin aamukahville. Ingo oli lähdössä iltapäivän laivalla takaisin Santorinille josta hän maanantaina lentäisi kotiin.

Minä puolestaan hyppäsin bussiin - siihen yhteen ainoaan joka liikennöi sataman ja Choran väliä ja todella ajoi aina ovi auki. Se ei sinänsä haitannut sillä kuski ajoi etanavauhtia, lieko saaren rauhallinen elämänmeno ollut syynä vai oliko kyseessä jokin polttoainetta säästävä ajotapa? Matka yhteen suuntaan maksaa 1,60 euroa.

Chorassa kiertelin ja valokuvasin. Eipä siellä(kään) nyt ollut mitään erityistä nähtävää, muuta kuin kaunis vanha kylä.

Pieneltä kujalta löysin tavernoita ja kahvilan jonka isäntä heti mainosti minulle nopeaa nettiyhteyttään. Siinä sitten istuin tovin, päivitin blogia ja join pari Baileys-frappea. Nam!

Iltapäivällä palasin takaisin Aloproniaan ja istuskelin hetken rannalla. Aloin pohtia mitä tekisin seuraavaksi.


Vähäisten lauttayhteyksien vuoksi jatkosuunnitelmia piti tehdä ajoissa. Saari vaikutti oikealta paratiisilta, mutta jokin oli silti "pielessä". Tunnetta on vaikea selittää, mutta ehkä voisin sanoa että en tuntunut millään pääsevän saaren tunnelmaan sisään.  Aivan kuin en olisi tänne tervetullut. Se ei tietenkään voi olla mitään henkilökohtaista, mutta erikoinen tunne joka tapauksessa.

Karistin oudot ajatukset ja suuntasin kaupan kautta hotellille. Taas oli niin kuuma päivä että lounas ei käynyt mielessäkään. Niinpä ostin kaupasta vain tölkin tonnikalaa ja vähän juustoa välipalaksi.

Illalla suuntasin jälleen alas kylään. Illalliseksi valitsin kebap-lautasen, josta olisi helposti riittänyt syötävää kahdelle.

Kylän toinen illallista tarjoava taverna oli täpötäynnä joten söin jälleen kerran Lucasin perheen tavernassa. Palvelu oli mielestäni väsynyttä, hidasta ja melkein epäystävällistä. Ihmettelin suuresti asiaa sillä minun lisäkseni syömässä oli vain kaksi pöytäkuntaa.. Sain istua yksikseni pitkän tovin lopetettuani syömisen eikä kukaan ollut kiinnostunut olisinko halunnut jotakin lisää. Kreikassa ei koskaan hoputeta eikä esimerkiksi pöydän korjaamisessa pidetä kiirettä, mutta tämä asiakkaasta piittaamattomuus oli kuitenkin jo ihan omaa luokkaansa. Lopulta sain henkilökunnan huomion kiinnitettyä ja maksettuani lähdin hotellille. Kyllä nyt jotenkin alkoi tuntua siltä, että tämä paikka on nähty. Oli huoneeni sitten kuinka ihana tahansa.

Kipusin mäen ylös (mukaan ottamalleni taskulampulle tuli Sikinoksella käyttöä) ja menin nukkumaan hiukan sekavissa tunnelmissa.